Pulloharjastressi (eli stressi tuttipullosta ja hammaspesusta)

Vielä hiljattain kaoottisia auvoisia päiviämme lapsen kanssa varjosti kaksi stressitekijää: tuttipullo ja hampaiden harjaus. Ensimmäiseksi mainitusta tulisi päästä eroon yksivuotispäivän tietämillä, sillä pitkittynyt tuttipullon käyttö voi aiheuttaa purentavirheitä ja ohjata leukojen kasvua huonoon suuntaan. Ipanalle vain tuo pullo tuntui olevan niin kovin rakas, että aluksi siitä luopuminen näytti mahdottomalta. Nokkamukista muksu ei suostunut ottamaan kulaustakaan, vaan lähinnä naureskeli koko kapistukselle. Ostin vaikka kuinka montaa eri nokkamukilajia, mutta yksikään ei kelvannut.

Kunnes sitten eräänä päivänä lapsi otti ensimmäisen huikkansa Nuk-merkkisestä nokkamukiviritelmästä. Ja sitten toisen ja kolmannen. Hiljalleen muki tuli tutuksi ja yhtenä päivänä tässä pari viikkoa sitten jätin pullon kokonaan kaappiin. Sen perään ei itketty, vaan sittemmin maidot ja vedet on juotu kiltisti nokkamukista. Loppujen lopuksi tuttipullon vaihtaminen nokkamukiin kävi yllättävän helposti, vaikka minä ehdin jo tästä(kin) asiasta ottaa stressiä ja olla varma, ettei ipana luopuisi pullosta ennen kaksivuotispäiväänsä, jolloin sillä olisi jo peruuttamaton virhe purennassa.

                                               Nyt nokkamuki pysyy suussa jo ilman käsiäkin.

Samanlaisen stressin kehitin hampaiden pesusta, joka ei oikein ottanut tuulta alleen alkuun. Pesuaikeet jäivät toisinaan kokonaan aikeiksi, kun lapsi puristi huulensa tiukasti yhteen hammasharjan lähestyessä suuta. Jos harjan saikin ujutettua lapsen suuhun, se työnnettiin hyvin nopeasti kielellä ulos. Ei auttanut huomion kiinnittäminen muualle, ei kirjat eikä lauleskelu. Ipana oli päättänyt, ettei hampaita pestäisi - ja jos pestiinkin, niin puoliväkisin ja hyvin nopeasti.

En halunnut tunkea hammasharjaa lapsen suuhun aivan väkipakolla, sillä se olisi saanut aikaan huutoa, joka olisi seuraavalla pesukerralla tiennyt kahta suurempaa vastustelua. Niinpä yritin olla kärsivällinen ja tyytyväinen niihin muutamaankin harjanvetoon, joiden ajaksi sain harhautettua muksun huomion toisaalle. Hiljaa mielessäni kuitenkin kehittelin jos jonkinlaisia kauhukuvia reikäisistä hampaista jo alle kaksivuotiaana.

Mutta ta-daa! Tämäkin ongelma poistui kuin itsestään. Yhtenä iltana mies otti lapsen polvelleen ja ikään kuin sivusuunnasta salakavalasti lähestyen onnistui työntämään hammasharjan naperon suuhun. Kun minä vielä heiluttelin rytmikkään rapisevasti sokeripussia saadakseni lapsen huomion, onnistui mies harjaamaan ipanan hampaat, kunnolla. Ja siitä illasta lähtien harjausoperaatio on sujunut tuossa samaisessa asennossa kohtalaisen hyvin, myös minun suorittamanani. Liekö syynä sitten miehiset otteet vai mikä, mutta jokin sai muksun muuttamaan kantaansa hampaiden pesun suhteen.

                           Jatkossakin kelpaa virnistellä, kun leegot pysyvät harjauksen ansiosta valkoisina.

Nyt voin siis huokaista helpotuksesta ja unohtaa (toistaiseksi) purentavian ja reikäiset hampaat. Asian ydin taisi kuitenkin olla se, että asioilla - erityisesti lapsiin liittyvillä - on taipumus ratketa itsestään. Niin, eikä ihan joka asiasta kannata stressata ensikertalaisäidinkään.