Hyvää ystävänpäivää, toivoo äiti

Toivotin tänään yksivuotiaalleni hyvää ystävänpäivää. Sitten lisäsin, että ipanan ystävä minä en kyllä ole, vaan hänen äitinsä. Siinä on vissi ero. Ja äiti tulenkin olemaan aina ensisijaisesti, vaikka joskus sitten muksun vähän kasvettua voin olla ystäväkin. Tulen olemaan se ärsyttävä, raivostuttava äiti, joka käskee, kieltää ja kasvattaa eikä pyri ensisijaisesti miellyttämään lastaan.

Välillä tuntuu, että jotkut nykyvanhemmat yrittävät liikaa kaveerata lastensa kanssa. Ei haluta pahoittaa lapsen mieltä, ei tuottaa pettymyksiä, halutaan olla aina se kiva äiti ja isi, joka antaa lapselleen mitä tämä haluaa. Mutta aina ei voi olla kivaa eikä edes pidä olla. Lapsen täytyy oppia sietämään myös pettymyksiä ja sitä, ettei aina saa mitä haluaa. Vain siten lapsi voi kasvaa aikuiseksi, joka ei saa raivaria pettymysten edessä ja joka ymmärtää, ettei joka kerta saa haluamaansa. Nimittäin se, mikä lapsen tekemänä voi vielä olla jonkun mielestä suloistakin - kuten kiukku siitä, että tavaroita pitää jakaa muiden kanssa - ei ole enää ollenkaan suloista aikuisen tekemänä. Ja pienistä ihmisistä kasvaa kovaa vauhtia isoja ihmisiä ja samalla pienistä ongelmista isoja ongelmia.

En aio alkaa natsiäidiksi, mutta rajattoman rakkauden lisäksi tarjolla on myös rajoja. Asioista voidaan keskustella - ainakin välillä - mutta viimeisen sanan sanon minä, ei ipana. Meillä ei tulevaisuudessa myöhästellä töistä siksi, ettei lapsi osannut päättää, minkä paidan kahdestakymmenestä vaihtoehdosta pukisi päälleen eikä meillä peruta sovittuja menoja siksi, että lapsi sanoo 'ei'. Nämä ovat toki itsestäänselvyyksiä monille vanhemmille, mutta niitäkin on, jotka antavat lapsen viedä ja tyytyvät itse vikisemään.

Lapsen ehdoilla eläminen ei tarkoita sitä, että lapsi päättää asioista, pompottaa vanhempiaan ja että lasta varjellaan pettymyksiltä ja pahalta mieleltä. Siinä tekee vain karhunpalveluksen niin itselleen kuin jälkikasvulleenkin. Kun kaupassa antaa itkevälle lapselle periksi ja ostaa sittenkin sen kinutun karkkipussin, voi olla varma, että seuraavalla kerralla karkkipussin perään itketään entistä kovemmin - itkuhan auttoi viimeksikin. Sama logiikka pätee moneen muuhunkin asiaan.

Luin sattumalta tätä kirjoittaessani Ylen eilisen jutun lastenpsykiatri Jari Sinkkosesta. Jutussa Sinkkonen lausui seuraavaa: "Kasvatuksen suurin harha on, että se voisi sujua vain positiivisten tunteiden vallassa. Pitää olla kykyä asettaa rajat, mutta vanhempi ei saa säikkyä kielteisiäkään tunteita. Lapsi tarvitsee silloin aikuista kokeakseen olevansa turvassa näiden tunteidensa kanssa."

Myönnän, ettei varmasti tunnu kivalta, kun muksu jonain päivänä kiljuu vihaavansa minua ja kertoo minun olevan inhottavin äiti ikinä, koska en toteuta kaikkia hänen toiveitaan ja koska kiellän ja käsken. Koska en varjele lasta pettymyksiltä vaan jopa altistan niille. Se on kuitenkin se hinta, mikä pitää maksaa, jotta lapsesta kasvaisi tervejärkinen ja hyvin käyttäytyvä aikuinen.

                        Superpallo suussakin voi näemmä raivota kun kaikki ei mene oman mielen mukaan.