Hoitovapaalla vaikka hammasta purren

Hoitovapaalla elämä on usein joskus aika puuduttavaa. Päivät täyttyvät vaipanvaihdoista, ruokailuista, nukuttamisista, ulkoilusta ja lapsen viihdyttämisestä. Kun yksi päivä on ohi, tulee seuraava, enemmän tai vähemmän edeltäjänsä kaltainen. Monesti en tiedä, mitä viikonpäivää eletään, sillä hoitovapaalla sillä ei juuri ole väliä. Lapsi herää, syö, nukkuu ja leikkii suunnilleen samoihin aikoihin päivästä riippumatta.

En ole kovin kärsivällinen ihminen ja lapsen kanssa olo jos joku vaatii juuri sitä kärsivällisyyttä. Tiesin tämän jo ennen lapsen syntymää ja osittain siksi olin sitä mieltä, että minun kotiäitiaikani olisi lyhyt. Itse asiassa vielä loppuraskauden aikaan kuvittelin mahdollisesti meneväni töihin kesäkuussa 2012 - eli kun lapsi oli viisikuinen. Hah, se ajatus lensi taivaan tuuliin lapsen synnyttyä. Pääasiassa siksi, että tajusin olevani itse lapsessa kiinni ainakin yhtä tiiviisti kuin hän minussa, mutta myös siksi, että halusin olla paikan päällä seuraamassa hänen kehitystään (vaikka se siis välillä puuduttavaa onkin). Sittemmin olen tajunnut, että kuvitelma töihin menosta tuossa vaiheessa oli kaikkea muuta kuin realistinen. Ehkä se sopii jollekulle, mutta ei minulle.

Seuraava kuvittelemani töihin menon tai opintojen jatkamisen etappi oli viime syksynä, lapsen ollessa yhdeksänkuinen. Menin jo niin pitkälle, että soittelin äitini tutulle tiedustellen perhepäivähoitopaikkaa. Mutta kun syksy lähestyi, aloin perääntyä - samoista syistä kuin aiemmin. Lisäksi minusta tuntui, että yhdeksänkuinen on kovin pieni menemään vieraalle hoitoon (viisikuisen kohdalla en tietenkään edes harkinnut vierasta hoitajaa).

Nyt lapsi on vuoden ja kuukauden ikäinen ja edelleen niin kovin pieni. Hän tarvitsee huomiota jatkuvasti enkä usko, että hoitopaikassa sitä pystyttäisiin antamaan siinä määrin kuin hän sitä kaipaa. Hän osaa kyllä kävellä, mutta tarvitsee apua lähes kaikessa muussa. Eikä hän osaa puhua eikä siis ilmaista, mikä milloinkin ärsyttää tai itkettää. Ajatus siitä, että se jäisi vieraan ihmisen tulkinnan varaan ei ole mukava. En myöskään pidä ajatuksesta, että viettäisin arkena lapsen kanssa jatkuvasti vähemmän valveillaoloaikaa kuin joku muu. Ja että joku muu kuin minä olisi seuraamassa lapsen kehitystä, joka on vielä tässä vaiheessa hyvin nopeaa.

Joten täällä ollaan ja pysytään, kotona. Olen vääntänyt realismivaihteen päälle ja tajunnut, etten ole halukas laittamaan lasta hoitoon nyt enkä edes puolen vuoden päästä. Voi olla, että tuskastun ennen sitä ja muutan mieleni, mutta nyt tuntuu, että olisin mieluusti muksun kanssa kotona siihen asti, että hän täyttää kaksi vuotta. Tätä jäljellä olevaa vajaata vuotta en kuitenkaan ole ipanan palveluksessa enää 24/7, vaan olen päättänyt jatkaa opintojani tässä samalla (ja jos aikaa jää, myös tehdä satunnaisia free lance -hommia): tänä keväänä lähinnä verkko- ja etäopinnoin lapsen nukkuessa ja käydessä isällään ja syksyllä sitten vähän lähiopetukseenkin osallistuen lapsen ollessa isällään, mummillaan tai isotädillään. Mutta kuitenkin niin, että pääasiallisesti olen lapsen kanssa kotona; lohduttamassa, ilahduttamassa ja menettämässä järkeni komentamassa.

Ensimmäisessä kappaleessa mainitsemaani hoitovapaan puuduttavuuteen palatakseni, vaikka päivät toistavat itseään ja välillä sängystä nouseminen ja aamurutiinien aloittaminen tuntuu ylivoimaiselta, olen sittenkin mieluiten läsnä nyt ja tässä. Näkemässä tämän hymyn:

                                          Olkoonkin, että leveimmän hymyn saa yleensä aikaan jokin kielletty touhu,
                                                   kuten kissan hännän kiskominen tai tietokoneen hakkaaminen;
                                                        tässä kuvassa onneksi pelkkä vaippapaketin tyhjennys.