Äitiyssyyllisyys. Taas se iski. Nyt siksi, että kun kirjoitan tätä, lapsi katselee piirrettyä. Tai katselee ainakin muun touhuamisensa lomassa. Ja vaikka osasyy tähän on lapsen puolikuntoisuuden tuoma tarve johonkin rauhalliseen kivaan, on toisena syynä se, että saisin pienen hengähdystauon; että saisin kirjoittaa hetken - itsekkäistä syistä siis. Ei ole kovin lapsentahtista (äh, inhoan tuota sanaa) tämä.
Olen aina tiennyt etten halua passivoida lastani televisiolla. Että meillä mieluummin leikitään, luetaan, ulkoillaan tai vaikka leivotaan kuin avataan telkkari. Joku aika sitten päätin jopa, ettei Ipana katselisi piirrettyjä lainkaan ennen kahta ikävuotta (koska luin jostain, ettei niitä kannattaisi kauheasti näyttää alle parivuotiaille lapsille). No, siitä olen kyllä joustanut. Ja siksi iski äitiyssyyllisyys.
Ei Ipana edelleenkään televisiota paljon katsele. Ei joka päivä, ei joka toinen, vaan satunnaisesti. Ja kun piirretty pyörii vaikka miehen tyttärelle, Ipana harvemmin jaksaa siihen kovin pitkäksi aikaa keskittyä. Mutta joskus kyllä laitan Nalle Puhin, Muumin tai muun vastaavan pyörimään ihan vain Ipanaa varten. Niin kuin nyt.
Onko se sitten niin kauheaa? Se, että laitan toviksi piirrettyjä, että puolikuntoinen ja tyytymätön lapsi jaksaisi istua hetken paikallaan? Että itse saisin lepotauon viihdytettyäni lasta koko päivän? Ei kai. Tänäänkin olimme pariin otteeseen ulkona, yhteensä lähes kolme ja puoli tuntia - eli ulkoilu ei korvautunut telkkarilla. Mutta miksi sitten syyllistyn?
Ehkä siksi, etten toimikaan niin kuin suunnittelin toimivani tämän piirrettyasian kanssa. Ehkä siksi, että annan lapsen katsoa telkkaria sen sijaan että touhuaisin hänen kanssaan jotain ja että teen näin osittain itsekkäistä syistä. Aivan kuin pieni itsekkyys olisi jokin perisynti äitiydessä. Aivan kuin joskus ei olisi ihan paikallaan ajatella myös itseään. (Samalla aivot huutavat: Mutta se lapsentahtisuus! Sitähän jankutetaan kaikkialla!)
Oma äitini totesi tänään, että ennen oli helpompaa olla äiti. Ei ollut nettiä, joka täyttyi jos jonkinlaisista hyvän äitiyden mittareista (omatekoiset soseet, pitkä imetys, perhepeti, kantoliinat, kiintymysvanhemmuus). Ei ollut keskustelupalstoja, joilla kilpailtiin siitä, kuka oli paras äiti ja kuka pilasi lapsensa lonkat kantamalla tätä rintarepussa kantorepun sijaan. Varmasti tuolloinkin oli äitejä, jotka tunsivat paremmuutta kollegojaan kohtaan toimiessaan kasvatuksellisesti mielestään ainoalla oikealla tavalla, mutta nuo näkemykset eivät päässeet leviämään samalla tavalla kuin nyt internetaikakaudella.
Äitini sanoi myös, että välillä on täydellisen OK olla myös itsekäs. Lapsen kanssakin. Yritän muistaa sen jatkossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti