Tämä on myös ensimmäinen äitienpäivä, jonka vietän onnellisena. Ihan läpikotaisin onnellisena enkä vain lapsestasi onnellisena. Viime äitienpäivänä tunnelma oli vähän toinen. Olin surullinen, allapäin, ahdistunut. Olin juuri tehnyt lopullisen päätöksen jatkaa elämääni ilman lapsen isää, ja tilanne oli kaikkea muuta kuin selkeä ja seesteinen. Majailin vanhempieni luona. Elämä oli ihan sekaisin.
Tänään kaikki on toisin. Se riittäisi jo yksinään, mutta lisäksi sain sänkyyn aamiaisen. Ja kakkua. Ja lahjoja ja kortin. Ruusujakin sain. Ja nukkua pitkään miehen huolehtiessa Ipanasta. Kun makoilin sängyssä kahvikuppi kädessä lahjapapereiden keskellä, kävimme miehen kanssa seuraavan keskustelun.
Minä: Tämä on ihan liikaa. Ei olisi tarvinnut. Enhän mä kuitenkaan sun äitisi ole.
Mies: Sä olet tämän perheen äiti.
<3
Niin. Tämän perheen äiti. Ja olenhan minä, vaikka biologinen äiti olenkin vain toiselle kahdesta lapsesta. Ehkä tulevaisuudessa olen sitä useammalle. Vaikka onhan äitipuoliuskin mukavaa. Kaksi yhden hinnalla.
Ilman sen syvällisempää pölinää äitiydestä täytyy todeta, että se on ihanampaa ja vaikeampaa kuin mikään muu kokemani. Ja siihen liittyy satamiljoonaa tunnetta, joista kaikki eivät suinkaan ole positiivisia. Oma lapsi voi parin minuutin sisällä saada rakkauden kuplimaan ja raivon kiehumaan. Ja se äitiyssyyllisyys!
En silti vaihtaisi tätä mihinkään. En sittenkään, vaikka
 |
| Ipana ei tajunnut, että äitienpäiväkuvassa kuuluu hymyillä äidin mieliksi vaikka pinnaa kiristäisikin se, ettei pääse keinumaan IHAN ITTE. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti