Touhu-Toope ulkoilee

Ipanan kanssa on nykyisin melkein helpointa olla ulkona. Siellä riittää lääniä temmeltää ja tutkia erinäisiä mielenkiintoisia juttuja, kuten muurahaisia, tuulen mukana liikkuvia lehtiä ja mullan koostumusta (ja vähän myös makua). Siellä ei käy aika pitkäksi eikä äidinkään tarvitse ihan joka kymmenes minuutti "lukea" samaista kuvakirjaa. Ja siellä saan itsekin jotain tehdyksi samalla, kun Ipana touhuaa omiaan.

Aiemmin keväällä vähän kyllästytti välillä se ulkona kyykkiminen ja kelloa tuli vilkuiltua ahkerasti ("Nyt ollaan oltu pihalla jo seitsemäntoista minuuttia. Vielä pari kertaa tämä aika, niin voidaan palata sisälle."). Oli kylmä ja pihalla sitkeästi komeilevat lumikinokset ärsyttivät. Tuntui ettei kesä tule koskaan. Mutta nyt viimeisetkin lumet ovat sulaneet, aurinko paistaa ja suojaisalla pihalla on suorastaan lämmin. Enää en mene sinne hampaita kiristellen, vaan mieluusti. Ipanan touhutessa voin jopa välillä istahtaa ja käyttää hetken hyväksi auringossa paistatteluun. Tai voin tehdä pihahommia, joihin olen motivoitunut nyt ensimmäistä kertaa elämässäni. Eilen istutin orvokkeja ja tänään lapsen ihmetellessä kuokkaa ja lapiota haravoin, siistin terassia ja kaivoin rikkaruohojen alla uinuneen kukkapenkin esiin. Liikaa ei kuitenkaan voi keskittyä pihatöihin, sillä vikkeläliikkeistä (ja toimissaan päätöntä) Ipanaa on toki pidettävä silmällä.

Siinä sitä hymyillään viattomana, mutta jos silmä välttää, nousevat krookukset maasta pienten kourien avustuksella.

Välillä tosin pihahommista ei tule mitään, sillä kiinteän mummisuhteen kehittänyt lapsi kirmaa välittömästi ulos päästyään isovanhempien luo johtavalle polulle. Siinä ei kiellot auta, kun Ipana on päättänyt etsiä mummin käsiinsä - tai ainakin  kiivetä Mummilan takapihan keinuun. Sisukkuuden puutteesta jälkikasvuani ei ainakaan voi moittia, sillä eräänäkin päivänä katkaisin muksun matkan noin kymmenen kertaa putkeen, ja aina vain tuli uutta yritystä.

Tänne on vain päästävä. Piste.

Mummin ja vaarin pihalta matka jatkuu toisinaan kohti leikkipuistoa. Nykyisin Ipana saa jo jotain irti siellä olosta, kun lapiokin pysyy kädessä (ja sillä voi kätevästi lappaa hiekkaa suuhun). Myös leikkipuiston keinu on kova juttu ja liukumäkikin toisinaan.

Ja kirsikkana kakun päällä: Ihan aina ei tarvitse leikkiä pelkän kännykkää näpräävän tylsän äidin kanssa. Joskus Ipana saa seuraa kolme kuukautta vanhemmasta serkustaan. Noiden kahden päättömän kanan touhuja seuratessa ei välillä tiedä, itkeäkö vai nauraako. Toistaiseksi olen nauranut.