Oman lapsensa kanssa on myös helppo olla; ei ehkä aivan alussa, kun kaikki on uutta ja tuore äiti itkeskelee baby bluesia tai omaa osaamattomuuttaan, mutta ennen pitkää. Oma tapa olla on se juuri oikea tapa, koska muita tapoja olla oman lapsensa kanssa ei ole. Se on - tai ainakin siitä tulee - automaattista ja luonnollista. Sellaisillekin, jotka muuten eivät ehkä oikein osaa olla lasten kanssa. Minullekin.
Mutta minkälaista on kiintyä toisen ihmisen lapseen? Lapseen, joka asuu - ainakin osan aikaa - kanssasi, mutta joka ei kuitenkaan ole sinun. Lapseen, joka on elänyt pitkään ilman sinua hänen elämässään ja sinä ilman häntä sinun elämässäsi. Ja nyt, äkkiä, olettekin toistenne elämissä ja jonkinlainen suhde alkaa hiljalleen muotoutua välillenne.
Minä olen ollut tässä tilanteessa puolisen vuotta. Kolmevuotias tyttö tupsahti elämääni viime kesänä, kun minä ja hänen isänsä tapasimme ja aloimme seurustella. Vietimme alusta asti paljon aikaa yhdessä, joten luonnollisesti näin myös joka toisen viikon isänsä luona ollutta lasta paljon. Ja kun muutimme saman katon alle lokakuussa, tuli minusta samalla osa-aikainen äitipuoli tälle tytölle.
Tyttö on iloinen ja tomera kolmevuotias, johon on helppo tykästyä. Ja niin minä tykästyinkin, heti ensi tapaamisella. Tykästyminen on kuitenkin eri asia kuin kiintyminen ja välittäminen, jotka syntyvät ja syvenevät vasta hiljalleen, ajan kanssa - jos syntyvät. Olen nimittäin lukenut jos jonkinlaisia tarinoita uusperhekuvioista, eivätkä ne kaikki valitettavasti ole onnellisia, eivät edes siedettäviä. Joskus lapsi ei hyväksy vanhempansa uutta kumppania, toisinaan taas uuden kumppanin on vaikea hyväksyä lasta.
Meillä ei onneksi tätä ongelmaa ollut. Osaltaan asiaa on varmasti helpottanut se seikka, että miehen tytär on vielä kovin pieni eikä osaa protestoida "sä et oo mun äiti" -tyylillä. Pieni lapsi ei myöskään kyseenalaista uusia elämäntilanteita siinä määrin kuin vanhempi lapsi voisi tehdä. Mieheni tytär ei ole kertaakaan kysynyt, mistä ihmeestä ja miksi ihmeessä minä ja poikani ilmaannuimme hänen elämäänsä. Me olemme osa hänen elämäänsä ja sillä siisti. Se sopii minulle.
Mutta ei meilläkään aina aivan helppoa ole ollut. Minun on ollut vaikea tietää, missä määrin voin puuttua tytön asioihin, paljonko voin komentaa ja kieltää ja mihin sävyyn. Vaikka mies on antanut minulle valtuudet kieltää, komentaa ja käskeä ja toisaalta myöntää ja opettaa, on asiassa ollut omat haasteensa. Kun lapsi ei ole minun, olen ollut varovaisempi kuin olisin omani kanssa. Se on varmaankin aika tavallista uusperheissä, etenkin tuoreissa sellaisissa. Nyttemmin olen yrittänyt opetella suhtautumaan kieltoihin ynnä muihin samalla tavalla kuin suhtautuisin oman lapseni kanssa, en lepsummin enkä ankarammin.
Toisaalta on ollut hankala tietää, missä määrin ja milloin voin osoittaa hellyyttä lapselle. Onko hänestä luontevaa, jos otan hänet syliin? Pitäisikö halata, kun lapsi lähtee takaisin äidilleen? Onneksi minulla on ollut tässä asiassa paras mahdollinen opettaja: lapsi itse. Hän on näyttänyt, millä tavalla on hyvä edetä. Aluksi lähinnä palapelin kokoamisapua pyytänyt lapsi tulee nyt useasti päivässä oma-aloitteisesti syliini, halailee ja pitää kädestä. Se on antanut minulle rohkeutta tehdä samoja asioita hänelle. Nyt kaappaan tytön jo spontaanisti syliin miettimättä, onko tämä hänen mielestään liian tuttavallista minulta, osa-aikaiselta äitipuolelta. Viimeinenkin "raja-aita" taisi murtua tytön viimeksi ollessa meillä, kun hän yöllä kömpi kainalooni nukkumaan. Nukuimme loppuyön lusikka-asennossa, ja kun tyttö vielä aamullakin ripustautui minuuun, olin salaa aika otettu ja vähän liikuttunutkin.
Toki tyttö välillä ärsyttää. Ärsyttäähän minua omakin lapseni toisinaan. Mutta olen kiitollinen siitä, että olen saanut tutustua häneen ja olla osa hänen elämäänsä, että hän luottaa minuun ja pitää minusta. Että hän on kiintynyt minuun ja minä häneen. Se on aivan omanlaisensa ihmissuhde, erilainen kuin mikään muu. Siihen ei liity biologisuus eikä se ole saanut tulta alleen samanlaisista kokemuksista kuin suhteeni omaan lapseeni: kymmenen pienenpienen, vasta maailmaan saapuneen varpaan ihailu, vastasyntyneen tuhinan kuuntelu tai neliviikkoisen ensihymy. Päinvastoin tämä lapsi tuli elämääni omana lähes kolmevuotiaana itsenään, persoonanaan, johon minä pikkuhiljaa tutustuin. Kiintymys syntyi eri tilanteista ja tekijöistä kuin oman lapseni kohdalla, mutta syntyi kuitenkin.
Ja se kiintymys syvenee. Tajuan sen selvästi aina, kun tytön ollessa täällä toivon, ettei hänen ihan vielä tarvitsisi lähteä. Ja kun hän lähtee, ikävöin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti