Lapsen kehittyminen rääpäleestä yksivuotiaaksi on tuonut myös minusta äitinä esiin uusia puolia - puolia, joita ei sylivauvan tai edes ryömivän vauvan kohdalla tarvinnut vielä ajatella.
Seuraavanlaisia:
- En ole äiti, joka on sydän syrjällään lapsen ottaessa epävakaita askeliaan ja menettäessään tasapainonsa tuon tuostakin. Tosin nythän se kävelee jo melko hyvin, mutta pyllähtelee/kaatuilee kyllä edelleen tasaiseen tahtiin. En silti löydä itsestäni huolehtijaa, joka juoksee lapsen perässä valmiina ottamaan tämän kiinni lennosta kaatumisen sattuessa. En löytänyt tätä puolta itsestäni edes ensiaskeleiden aikaan. Nähdäkseni muksu pärjää kyllä, ja pitäähän sen antaa kaatua; oppia kantapään kautta ja innostua yrittämään uudelleen. En pelkää, että se kaatuu suorilta jaloilta takaraivolleen lattiaan, vaan uskon silmiäni kun näen, että kaatumiset hoidetaan yleensä sille pehmeimmälle osastolle: pyllylle. Mahalaskujakin on sattunut, mutta niitäkään en ole kanaemomaisesti katkaisemassa. Tuskinpa se nyt henkeään saa heitettyä jaloillaan horjuessaan. (Tämä ei sitten tarkoita, ettäkö antaisin sen kirmata tuskin jaloillaan pysyen pitkin sohvapöytiä ja hakkaavan ohimoaan asunnon terävimpiin kulmiin.)
Pysyy se pystyssä - aina välillä.
- Haluan tarjota lapselle kotiruokaa. Kyllä vain, minä, joka syötin samaiselle ipanalle pilttejä tämän ensimmäisen elinvuoden! Kuitenkin nyt, kun lapsella on lupa syödä ihan oikeaa ruokaa, samaa kuin aikuisetkin, olenkin innostunut tekemään sitä hänelle. Toki mies hoitaa suuren osan kokkailuista, mutta nyt myös minä olen halukas tarttumaan kauhaan. Haluan, että lapseni saa - nyt soseista eroon päästyään - hyvää ruokaa ja myös minun tekemääni ruokaa. Haluan sen olevan oikeanlaista (minimimäärä suolaa, kohtalaisesti mausteita, terveellistä, ravitsevaa ja monipuolista) ja hyvänmakuista. Haluan, että lapseni aukoo suutaan juuri minun valmistamalleni ruualle ja tavoittelee lusikkaa ohjatakseen minun valmistamaani ruokaa suuhunsa. Haluan myös antaa hänelle kokeiltavaksi kaikenlaisia makuja, ja voinkin jo nyt ylpeänä todeta, että yksivuotiaani suu aukeaa kaikille uusille mauille.
- Toinen ruoka-aiheeseen liittyvä juttu: Haluan tutustuttaa lapseni aitoihin makuihin, en sokeriin ja suolaan, joilla peitetään ruuan oikea maku. En tule suosimaan sokerillisia pillimehuja, "lasten jugurtteja", joiden sokerimäärä huimaa aikuisenkin päätä tai varsinkaan pikaruokaan, jossa ei juuri muu maistu kuin suola ja rasva. Poikkeukset poikkeuksina - en siis ala ruokanatsiksi ja kiellä ipanalta pillimehua kaverin synttäreillä - mutta pääasiassa muksu saa luvan (tai itse asiassa oikeuden) tottua aitoihin makuihin. Meillä on ollut hyvä alku, sillä nyt jo kaurapuuro uppoaa sellaisenaan ja maustamaton jugurttikin joko ilman mitään höysteitä tai parilla lusikallisella sokeritonta omenamössöä. Tosin on se varmaan niinkin päin, että kun jo ihan pienenä tottuu makuihin ilman niiden kuorruttamista sokerilla, on siinä linjassa pysyminen helpompaa myös isompana.
Synttäreillä saa kakkua.
- En halua lapsestani tunnollista television katselijaa. Haluan pitää hänet siitä erossa niin paljon kuin mahdollista, mikä on toki nyt vielä helppoa, kun muksu on niin pieni. En ala telkkarinatsiksi tai tee täyskieltoa, mutta lapsen kasvettuakin aion kyllä pitää huolen, että lasta viihdyttävät pääosin aivan muut jutut kuin huoneen nurkassa mölisevä laatikko. Pidän huolen, että hän esimerkiksi ulkoilee joka päivä (kunhan nyt ei ole kolmeakymmentä pakkasastetta tai ukkosmyrskyä) ja ettei televisio verota hänen mielikuvitusmaailmaansa. Ennen lasta tai lapsen pikkuvauva-aikana en juuri suonut ajatuksia televisiopolitiikalle, mutta nyt lapsen kasvaessa kovaa vauhtia olen päättänyt, että television orjaa (tai edes pientä apulaista) hänestä ei tule. Sen sijaan aion lukea hänelle PALJON enkä oikeastaan jaksaisi odottaa että hän kasvaisi sen verran, että jaksaisi jo kuunnella kokonaisia satuja.
Vähemmän telkkaria, enemmän pulkkailua.
- En aio alkaa curling-vanhemmaksi, joka siloittelee lapsensa tien ja varjelee tätä pettymyksiltä. Pettymyksiä pitää tulla, jottei ipanasta kasvaisi aikuista, joka on tottunut saamaan kaiken mahdollisimman vähällä. Heti kun muksun päässä alkaa liikkua jokin muukin kuin lamppujen ja pallojen osoittelu ja sohvalle kiipeämisen riemu, saa hän luvan osallistua pieniin kotitöihin - ja isompana toki isompiin. Tämä tosin oli minulle selvää jo ennen kuin lapsi edes ilmoitti tulostaan raskaustestiin piirtyneiden kahden viivan muodossa.
Kun päähän mahtuu muutakin kuin tätä, saan pienen kotiapulaisen.
- Vaikka vauvalle on tullut osteltua pehmolelua ja kurkistuskirjaa silloin, tällöin ja tuolloin, isomman, ymmärtävämmän lapsen kanssa linja tulee olemaan se, että leluja ja sen sellaista saa synttärinä ja jouluna, mutta ei muutoin eikä muuten vain. Tämän opin perin omalta äidiltäni ja se lienee myös paras tapa minimoida kaikki kaupassa muuten ehkä eteen tulevat lelujen kinuamiset (sillä ymmärtäähän sen, että lapsi koettaa onneaan jos aina välillä saa kauppareissulla jotain kivaa - miksei siis nytkin?). Ipanaisen on hyvä oppia, että juhlapäivinä saa lahjoja ja muu aika touhutaan niillä silloin saaduilla tavaroilla. Tämä on myös kätevä keino olla kasvattamatta kotiin jo muutenkin kertyviä tavaravuoria.
Leluja ja niihin verrattavia vain juhlapäivinä, niin vältytään tältä ilmeeltä kauppareissuilla.
---
Siinäpä nyt joitain linjanvetoja. Lisää on varmasti luvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti