Väkisinkin ajatus on päivän mittaan kääntynyt viime vuoteen ja siihen, mitä kävin läpi tasan vuosi sitten. Kaksikymmentä tuntia kestäneet supistukset olivat nimittäin jotain sellaista, mitä ei ainakaan yksi vuosi ole saanut unohtumaan. Toki tiesin, että synnytys sattuu, mutten olisi osannut odottaa sellaista tuskaa villeimmissä kuvitelmissanikaan. Vieläkin meinaa nousta kylmä hiki otsalle sitä muistellessani.
Mutta siitä selvitiin, ja palkintona oli ihana pieni poika, joka on kuluneen vuoden aikana muuttunut huimasti. Ihana hän on toki edelleen, mutta nyt jo aivan oma persoonansa sen ruttuisen rääpäleen sijaan, mitä hän vuosi sitten oli. Nyt tuo "rääpäle" osaa jo kävellä, leikkiä, syödä omin sormin ja ymmärtääkin vaikka mitä. Ja omaa valloittavan luonteen, johon kuuluu aimo annos hyväntuulisuutta ja nauravaisuutta, vilkkautta, omapäisyyttä ja temperamenttia, joka räiskähtelee erityisesti silloin, kun häntä kielletään tekemästä jotain.
Entäs minä sitten, miten minä olen muuttunut? Toisaalta tunnen olevani melko lailla sama ihminen kuin ennen lasta, toisaalta taas kaikki on muuttunut. Minun maailmani ei enää pyöri yksin minun itseni ympärillä, vaan harteillani on melkoisen suuri vastuutaakka, joka toisina päivinä on helppo kantaa, toisina taas sen alle meinaa luhistua. Silti sen kantaa, eikä sen olemassaoloa tulisi mieleenkään katua.
Lapsen rakastaminen on ehdotonta, muttei toki mitään auvoista onnea, joka toisi eteen pelkkiä äidillisen rakastavia tunteita. Välillä ärsyttää aivan kauheasti, välillä taas vain väsyttää. Haluaisin sanoa, että äitiys on tehnyt minusta pitkäpinnaisen viilipytyn, mutta todellisuus on valitettavasti hieman toinen. Kiivauteni ja temperamenttisuuteni eivät ole kadonneet mihinkään, ja hermo menee väistämättä yöitkujen (onneksi harvinaisten sellaisten) aikana tai kun ipana tarttuu tahmatassullaan puurolautasen reunaan ja heittää sen lattialle ylösalaisin. En toki karju lapselle naama punaisena näin tapahtuessa, mutta välillä täytyy nieleskellä tovi jottei tulisi korotettua ääntä liikaa ja aiheutettua näin vain lisääntyvää kitinää lapsen taholta.
Ehdottomasti äitiys on tehnyt minusta epäitsekkäämmän ja opettanut luopumaan toisen ihmisen hyvän eteen asioista, joita olisin ehkä halunnut tehdä. Kyllä se edelleen välillä kirpaisee, mutta lapsuus on lyhyt ja vielä lyhyempi on se aika, kun muksu on pikkulapsi ja siis vaatii minulta enemmän jatkuvaa läsnäoloa. Niitä asioita, joita ei nyt voi tehdä aina kun haluaisi (kuten matkustella) ehtii kyllä tehdä myöhemminkin. Ja toisaalta juuri tämä luopuminen on opettanut arvostamaan tiettyjä asioita enemmän, sillä harvinaista herkkua toki maistelee paremmalla ruokahalulla kuin jos samaista herkkua saisi päivittäin.
Sen kysymyksen eteen, onko äitiys antanut vai ottanut enemmän, minun ei tarvitse tehdä laskelmia tai laatia diagrammeja. On selvää, että se on antanut enemmän - enemmän kuin osasin kuvitellakaan. On ollut etuoikeus päästä seuraamaan pienen ihmisen kehitystä heti elämän ensiminuuteista lähtien. On ollut etuoikeus saada hoivata tätä lasta ja olla hänelle kaikkein läheisin ihminen. On etuoikeus olla se ihminen, jonka syliin lapsi konttaa turvaan, kun jokin asia pelottaa. On etuoikeus olla äiti juuri tälle lapselle.
Pieni ihminen tuhisee omassa sängyssään sen hetken ohi, kun hänen syntymästään tulee kuluneeksi tasan vuosi. Minä olen kuitenkin hereillä ja aion nostaa maljan meille molemmille: Ronille, joka on minun maailmani ihanin lapsi ja minulle, joka olen selvinnyt kunnialla ensimmäisestä vuodestani äitinä. Tästä on hyvä jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti