Otsikkohan sen jo kertoo: edessä on paluu aikuisten maailmaan duplojen, hiekkalaatikon ja keinujen ääreltä. Sain oman alani töitä kesäksi ja toki otin paikan vastaan, monestakin syystä. Alan kilpailu on kovaa, joten yli kaksi vuotta pelikentältä pois olleena ei ole varaa jäädä kotiin enää pidemmäksi aikaa, kun työtä kerran tarjotaan. Rahakin on tiukassa, joten tieto yli kolminkertaisesta tienestistä nykyiseen verrattuna kiehtoo kovasti. Ja sitten ihan rehellisesti sanottuna välillä jo kaipaan ns. oikeisiin töihin (jos nyt toimittajan hommia voi sellaiseksi kutsua :P).
Lisäksi olen jatkamassa opintojani (vihdoinkin!), tosin tämän kevään ajan vielä samalla Ipanaa kotona hoitaen. Meillä on siis vielä nelisen kuukautta aikaa keitellä aamupuuroja, käydä leikkipuistossa, rakentaa ja rikkoa duplotorneja, ihmetellä pottaan ilmaantuneita tuotoksia, käydä pukemistaistoja ja niin edelleen. Toki kaikkea tätä teemme neljän kuukauden jälkeenkin, mutta emme kokopäiväisesti (tai no, Ipana tekee, minä en). Saa nähdä, mitä tulee ensimmäiseksi ikävä - tuskin ainakaan pukemistaistoja!
Myönnetään, vähän on jo haikea olo. Tulee suru puseroon, kun mietin pitkiä työpäiviä, sitä että joku muu lohduttaa päänsä kopsauttanutta lasta, että lapsi juoksee jonkun muun syliin ja... sniff. Toisaalta taas olen hyvinkin iloinen siitä, että minut halutaan töihin - minut, joka olen pitänyt täydellistä breikkiä alalta joulukuusta 2011 lähtien. Että pääsen tekemään sitä työtä mitä haluan tehdä ja kokeilemaan siipiäni taas muuallakin kuin hiekkalaatikon reunalla ja itkupotkuraivarien aikaan ruokakaupassa.
On tämä vähän ristiriitainen tunne. No, onneksi on illat ja vapaapäivät ja elämä kesän jälkeen. Syksyllä jatkuvat opinnot, ja työpäivä lyhenee koulupäiväksi jättäen minulle ja Ipanalle enemmän yhteistä aikaa - aikaa rakentaa ja rikkoa duplotorneja, keinua, tehdä hiekkakakkua ja niin, käydä niitä pukemistaistoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti