Asiaa pissasta

*Tämä blogimerkintä sisältää asiaa siitä itsestään, joten jos aihe ällöttää, kehotan lopettamaan lukemisen tähän.*

----------------

Ipana on, kypsässä vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä, oppinut käymään potalla - siis todella käymään, eikä vain satunnaisesti istahtamaan. Kaikki pissat ja kakat päätyvät nykyisin pottaan kotona oltaessa. Asiaa helpottaa se, että lapsi saa olla kotona vaipatta ja housuitta, jolloin potalle suuntaaminen hädän iskiessä on helppoa ja nopeaa. Kylille lähtiessämme (ja uniaikaan) puen Ipanalle yhä vaipan, sillä pidätyskyky on vielä melko kehittymätön. Jos pottaa ei ole lähistöllä sillä hetkellä kun hätä iskee, pissa päätyy hyvin suurella todennäköisyydellä housuun.

Mutta eihän tässä kiire ole. Olen itse asiassa aika ylpeä siitä, että lapsi on nyt jo hoksannut potan merkityksen ja osaa käyttää sitä näin aktiivisesti. Itse asiassa potta on niin kovassa käytössä, että sille istahdetaan edes parin pissatipan toivossa kymmeniä kertoja päivässä. Lapsi on hoksannut, että saa kehuja kun pissa (ja kakka) päätyy oikeaan osoitteeseen, ja on ilmeisesti pienessä päässään laskeskellut, että mitä useammin onnistuu lirauttamaan pottaan, sitä useammin saa kehuja. Niinpä päiviämme rytmittää Ipanan hyvin usein toistuvat pottavisiitit ja "Pisu tuli! Iso!" -huudahdukset, joita seuraa heti perään uudet pinnistysyritykset ja "Viälä tulee pisu. Viälä lissää!" -hokemat.

Neuvolassa on kyselty pottaan totuttamisen perään siitä asti, kun lapsi oli vuoden vanha. Meillä oli tuolloin jo potta kyllä esillä ja Ipanaa yritettiin houkutella istumaankin sille, mutta eihän se ikiliikkuja pysynyt paikoillaan sekuntiakaan. Potalla istuskelua enemmän kiinnosti sen kantaminen ja lelujen nostelu sen sisälle.

Lapsi ei osoittanut juuri suurempaa mielenkiintoa pottaa kohtaan pitkään aikaan - vahingossa saattoi kerran-pari onnistua pissaamaan siihen, mutta lähinnä pelästyi tätä pissaamisen uutta muotoa sen sijaan että olisi hoksannut potan idean. Kunnes sitten yhtenä iltana tasan viikko sitten ilmoitti "Pisu", istahti potalle, totesi "Pisu tuli" - ja potassa todella oli pari tippaa. Kehuttiin miehen kanssa naperoa tietysti maasta taivaaseen, jolloin Ipana laukkasi äkkiä takaisin potalle pissaamaan vähän lisää, toistaen tätä kuviota noin kahdeksan kertaa. Ja sen jälkeen homma on ollut lapselle pässinlihaa.

----------------

Kirjoitin juuri internettiin useamman kappaleen tekstin potasta, pissasta ja kakasta. Ja kerroinpa myös olevani ylpeä pissansa ja kakkansa pottaan toimittavasta lapsestani. Tähän on tultu.

Nyt halitaan!

Ipana pääsi tänään pitkästä aikaa leikkimään serkkunsa kanssa. Noiden kahden toilailut ovat mukavaa seurattavaa - ja vielä hauskemmaksi sen tekee aluillaan oleva verbaalinen kommunikointi:

"Noni, tuu tänne!"
"Kassu, ei! Nonin!" (toisen yrittäessä ottaa Ipanan kädessä ollutta lelua)
"Nyt halitaan!"
Ja yhteen ääneen: "Mummi! Mummi! Mummi tänne, mummi ittuu tohon!"

Serkuksilla on ikäeroa kaksi kuukautta ja 23 päivää, ja vaikka pikkuvauva-aikana sekin teki suuren eron poikien kehitykseen, on tilanne tasoittunut jo aikoja sitten. Nyt serkukset ovat kehityksessään suunnilleen samassa vaiheessa ja kokoerokin on enää tuskin mainittava.

Puolukoita etsimässä.

Pojat ovat vielä sen verran pieniä, etteivät oikeastaan leiki yhdessä, vaan omia leikkejään vieretysten. Toisen seura on kuitenkin merkityksellistä, sillä vierekkäin leikkiessään naperoiden viihtyvyys on ihan toista kuin kummallakaan ilman taaperoseuraa. Tavallaan kahden vahtiminen onkin jopa helpompaa kuin yhden, sillä itse ehtii perehtyä välillä muihin juttuihin lasten pitäessä seuraa toisilleen.

Omenakin maistuu seurassa paremmalta.

Toivon, että pojat saavat jatkossakin kasvaa yhdessä ja että heistä tulee ajan myötä hyvät kaverit. Joukkoon liittyy myös serkuskolmikon nuorin heti, kun pysyy näiden kahden vauhdissa. Ehkä jo ensi vuonna yhteisleikki sujuu ilman, että leluja viedään toisen kädestä ja kalautetaan toista päähän erinäisillä esineillä. Niin tai näin, onneksi kärhämät unohtuvat nopeasti, ja kohta taas halitaan:

Otoksia muutamalta kesäpäivältä

Kesä on nyt virallisesti ohi. Näin sanoo kalenteri syyskuun neljäntenä päivänä. Sää ulkona ei onneksi sano vielä samaa, sillä tänäänkin on aurinko paistanut ja elohopea kivunnut kahteenkymmeneen lämpöasteeseen. Mutta jos olen rehellinen itselleni, ei tämä lämpö tule kestämään enää kauaa - vaikka toivoisinkin päinvastaista.

Onneksi mennyttä kesää voi aina fiilistellä seuraavaan sellaiseen asti. Kesältä on iso virtuaalinen läjä valokuvia: kuvia ihan tavallisilta päiviltä rannoilla, mökkireissuilta, kuvia aikuisten kesken tehdyiltä pakohetkiltä arjesta ja toisaalta taas Linnanmäeltä, Seikkailupuistosta, Zoolandiasta...

Tässä joitakin kesäisiä hetkiä, jotakin, mitä muistella räntäsateiden ja ikuisten lumikinosten keskellä:

Taapero, laituri ja järvi.

Vesileikkejä.

Isä ja tytär matonkutomispuuhissa.

Sisko(puoli) ja sen veli(puoli) autokarusellissa. Taapero sai raivarin kun pyöritys loppui.

Jousiampujatar Kuralan kylämäessä.

------

Mennyt kesä oli mahtava monestakin syystä. Sain viettää sen tulevan aviomieheni (enää kymmenen kuukautta häihin, iik!) ja kahden maailman suloisimman lapsen kanssa. Ehdimme nähdä ja kokea monenlaista. Ja kesäsää - se oli ihana lähes koko ajan. Lämpötilojen puolesta kesä alkoi jo toukokuun alussa ja jatkuu vieläkin; se on siis kestänyt neljä kuukautta. Tärkeintä on kuitenkin - ja nyt tulee klisee - sisimmässäni paistanut aurinko.

Mikä kesä!