Kiintymys lapseen, vaan ei omaan

Omaan lapseensa on helppo rakastua. Se ei ehkä tapahdu sillä hetkellä, kun uunituore ihminen henkäisee aivan ensimmäisen kerran, mutta ennemmin tai myöhemmin se tapahtuu kyllä. Se voi tapahtua hetkessä tai siihen voi ikään kuin kasvaa, mutta loppujen lopuksi omaan lapseensa on helppo rakastua.

Oman lapsensa kanssa on myös helppo olla; ei ehkä aivan alussa, kun kaikki on uutta ja tuore äiti itkeskelee baby bluesia tai omaa osaamattomuuttaan, mutta ennen pitkää. Oma tapa olla on se juuri oikea tapa, koska muita tapoja olla oman lapsensa kanssa ei ole. Se on - tai ainakin siitä tulee - automaattista ja luonnollista. Sellaisillekin, jotka muuten eivät ehkä oikein osaa olla lasten kanssa. Minullekin.

Mutta minkälaista on kiintyä toisen ihmisen lapseen? Lapseen, joka asuu - ainakin osan aikaa - kanssasi, mutta joka ei kuitenkaan ole sinun. Lapseen, joka on elänyt pitkään ilman sinua hänen elämässään ja sinä ilman häntä sinun elämässäsi. Ja nyt, äkkiä, olettekin toistenne elämissä ja jonkinlainen suhde alkaa hiljalleen muotoutua välillenne.

Minä olen ollut tässä tilanteessa puolisen vuotta. Kolmevuotias tyttö tupsahti elämääni viime kesänä, kun minä ja hänen isänsä tapasimme ja aloimme seurustella. Vietimme alusta asti paljon aikaa yhdessä, joten luonnollisesti näin myös joka toisen viikon isänsä luona ollutta lasta paljon. Ja kun muutimme saman katon alle lokakuussa, tuli minusta samalla osa-aikainen äitipuoli tälle tytölle.

Tyttö on iloinen ja tomera kolmevuotias, johon on helppo tykästyä. Ja niin minä tykästyinkin, heti ensi tapaamisella. Tykästyminen on kuitenkin eri asia kuin kiintyminen ja välittäminen, jotka syntyvät ja syvenevät vasta hiljalleen, ajan kanssa - jos syntyvät. Olen nimittäin lukenut jos jonkinlaisia tarinoita uusperhekuvioista, eivätkä ne kaikki valitettavasti ole onnellisia, eivät edes siedettäviä. Joskus lapsi ei hyväksy vanhempansa uutta kumppania, toisinaan taas uuden kumppanin on vaikea hyväksyä lasta.

Meillä ei onneksi tätä ongelmaa ollut. Osaltaan asiaa on varmasti helpottanut se seikka, että miehen tytär on vielä kovin pieni eikä osaa protestoida "sä et oo mun äiti" -tyylillä. Pieni lapsi ei myöskään kyseenalaista uusia elämäntilanteita siinä määrin kuin vanhempi lapsi voisi tehdä. Mieheni tytär ei ole kertaakaan kysynyt, mistä ihmeestä ja miksi ihmeessä minä ja poikani ilmaannuimme hänen elämäänsä. Me olemme osa hänen elämäänsä ja sillä siisti. Se sopii minulle.

Mutta ei meilläkään aina aivan helppoa ole ollut. Minun on ollut vaikea tietää, missä määrin voin puuttua tytön asioihin, paljonko voin komentaa ja kieltää ja mihin sävyyn. Vaikka mies on antanut minulle valtuudet kieltää, komentaa ja käskeä ja toisaalta myöntää ja opettaa, on asiassa ollut omat haasteensa. Kun lapsi ei ole minun, olen ollut varovaisempi kuin olisin omani kanssa. Se on varmaankin aika tavallista uusperheissä, etenkin tuoreissa sellaisissa. Nyttemmin olen yrittänyt opetella suhtautumaan kieltoihin ynnä muihin samalla tavalla kuin suhtautuisin oman lapseni kanssa, en lepsummin enkä ankarammin.

Toisaalta on ollut hankala tietää, missä määrin ja milloin voin osoittaa hellyyttä lapselle. Onko hänestä luontevaa, jos otan hänet syliin? Pitäisikö halata, kun lapsi lähtee takaisin äidilleen? Onneksi minulla on ollut tässä asiassa paras mahdollinen opettaja: lapsi itse. Hän on näyttänyt, millä tavalla on hyvä edetä. Aluksi lähinnä palapelin kokoamisapua pyytänyt lapsi tulee nyt useasti päivässä oma-aloitteisesti syliini, halailee ja pitää kädestä. Se on antanut minulle rohkeutta tehdä samoja asioita hänelle. Nyt kaappaan tytön jo spontaanisti syliin miettimättä, onko tämä hänen mielestään liian tuttavallista minulta, osa-aikaiselta äitipuolelta. Viimeinenkin "raja-aita" taisi murtua tytön viimeksi ollessa meillä, kun hän yöllä kömpi kainalooni nukkumaan. Nukuimme loppuyön lusikka-asennossa, ja kun tyttö vielä aamullakin ripustautui minuuun, olin salaa aika otettu ja vähän liikuttunutkin.

Toki tyttö välillä ärsyttää. Ärsyttäähän minua omakin lapseni toisinaan. Mutta olen kiitollinen siitä, että olen saanut tutustua häneen ja olla osa hänen elämäänsä, että hän luottaa minuun ja pitää minusta. Että hän on kiintynyt minuun ja minä häneen. Se on aivan omanlaisensa ihmissuhde, erilainen kuin mikään muu. Siihen ei liity biologisuus eikä se ole saanut tulta alleen samanlaisista kokemuksista kuin suhteeni omaan lapseeni: kymmenen pienenpienen, vasta maailmaan saapuneen varpaan ihailu, vastasyntyneen tuhinan kuuntelu tai neliviikkoisen ensihymy. Päinvastoin tämä lapsi tuli elämääni omana lähes kolmevuotiaana itsenään, persoonanaan, johon minä pikkuhiljaa tutustuin. Kiintymys syntyi eri tilanteista ja tekijöistä kuin oman lapseni kohdalla, mutta syntyi kuitenkin.

Ja se kiintymys syvenee. Tajuan sen selvästi aina, kun tytön ollessa täällä toivon, ettei hänen ihan vielä tarvitsisi lähteä. Ja kun hän lähtee, ikävöin.

                                           Sylissäni on nykyisin tilaa enemmälle kuin yhdelle.

Linjanvetoja

Lapsen kehittyminen rääpäleestä yksivuotiaaksi on tuonut myös minusta äitinä esiin uusia puolia - puolia, joita ei sylivauvan tai edes ryömivän vauvan kohdalla tarvinnut vielä ajatella.

Seuraavanlaisia:

- En ole äiti, joka on sydän syrjällään lapsen ottaessa epävakaita askeliaan ja menettäessään tasapainonsa tuon tuostakin. Tosin nythän se kävelee jo melko hyvin, mutta pyllähtelee/kaatuilee kyllä edelleen tasaiseen tahtiin. En silti löydä itsestäni huolehtijaa, joka juoksee lapsen perässä valmiina ottamaan tämän kiinni lennosta kaatumisen sattuessa. En löytänyt tätä puolta itsestäni edes ensiaskeleiden aikaan. Nähdäkseni muksu pärjää kyllä, ja pitäähän sen antaa kaatua; oppia kantapään kautta ja innostua yrittämään uudelleen. En pelkää, että se kaatuu suorilta jaloilta takaraivolleen lattiaan, vaan uskon silmiäni kun näen, että kaatumiset hoidetaan yleensä sille pehmeimmälle osastolle: pyllylle. Mahalaskujakin on sattunut, mutta niitäkään en ole kanaemomaisesti katkaisemassa. Tuskinpa se nyt henkeään saa heitettyä jaloillaan horjuessaan. (Tämä ei sitten tarkoita, ettäkö antaisin sen kirmata tuskin jaloillaan pysyen pitkin sohvapöytiä ja hakkaavan ohimoaan asunnon terävimpiin kulmiin.)

                                                            Pysyy se pystyssä - aina välillä.

- Haluan tarjota lapselle kotiruokaa. Kyllä vain, minä, joka syötin samaiselle ipanalle pilttejä tämän ensimmäisen elinvuoden! Kuitenkin nyt, kun lapsella on lupa syödä ihan oikeaa ruokaa, samaa kuin aikuisetkin, olenkin innostunut tekemään sitä hänelle. Toki mies hoitaa suuren osan kokkailuista, mutta nyt myös minä olen halukas tarttumaan kauhaan. Haluan, että lapseni saa - nyt soseista eroon päästyään - hyvää ruokaa ja myös minun tekemääni ruokaa. Haluan sen olevan oikeanlaista (minimimäärä suolaa, kohtalaisesti mausteita, terveellistä, ravitsevaa ja monipuolista) ja hyvänmakuista. Haluan, että lapseni aukoo suutaan juuri minun valmistamalleni ruualle ja tavoittelee lusikkaa ohjatakseen minun valmistamaani ruokaa suuhunsa. Haluan myös antaa hänelle kokeiltavaksi kaikenlaisia makuja, ja voinkin jo nyt ylpeänä todeta, että yksivuotiaani suu aukeaa kaikille uusille mauille.

- Toinen ruoka-aiheeseen liittyvä juttu: Haluan tutustuttaa lapseni aitoihin makuihin, en sokeriin ja suolaan, joilla peitetään ruuan oikea maku. En tule suosimaan sokerillisia pillimehuja, "lasten jugurtteja", joiden sokerimäärä huimaa aikuisenkin päätä tai varsinkaan pikaruokaan, jossa ei juuri muu maistu kuin suola ja rasva. Poikkeukset poikkeuksina - en siis ala ruokanatsiksi ja kiellä ipanalta pillimehua kaverin synttäreillä - mutta pääasiassa muksu saa luvan (tai itse asiassa oikeuden) tottua aitoihin makuihin. Meillä on ollut hyvä alku, sillä nyt jo kaurapuuro uppoaa sellaisenaan ja maustamaton jugurttikin joko ilman mitään höysteitä tai parilla lusikallisella sokeritonta omenamössöä. Tosin on se varmaan niinkin päin, että kun jo ihan pienenä tottuu makuihin ilman niiden kuorruttamista sokerilla, on siinä linjassa pysyminen helpompaa myös isompana.

                                                                   Synttäreillä saa kakkua.

- En halua lapsestani tunnollista television katselijaa. Haluan pitää hänet siitä erossa niin paljon kuin mahdollista, mikä on toki nyt vielä helppoa, kun muksu on niin pieni. En ala telkkarinatsiksi tai tee täyskieltoa, mutta lapsen kasvettuakin aion kyllä pitää huolen, että lasta viihdyttävät pääosin aivan muut jutut kuin huoneen nurkassa mölisevä laatikko. Pidän huolen, että hän esimerkiksi ulkoilee joka päivä (kunhan nyt ei ole kolmeakymmentä pakkasastetta tai ukkosmyrskyä) ja ettei televisio verota hänen mielikuvitusmaailmaansa. Ennen lasta tai lapsen pikkuvauva-aikana en juuri suonut ajatuksia televisiopolitiikalle, mutta nyt lapsen kasvaessa kovaa vauhtia olen päättänyt, että television orjaa (tai edes pientä apulaista) hänestä ei tule. Sen sijaan aion lukea hänelle PALJON enkä oikeastaan jaksaisi odottaa että hän kasvaisi sen verran, että jaksaisi jo kuunnella kokonaisia satuja.

                                                        Vähemmän telkkaria, enemmän pulkkailua.

- En aio alkaa curling-vanhemmaksi, joka siloittelee lapsensa tien ja varjelee tätä pettymyksiltä. Pettymyksiä pitää tulla, jottei ipanasta kasvaisi aikuista, joka on tottunut saamaan kaiken mahdollisimman vähällä. Heti kun muksun päässä alkaa liikkua jokin muukin kuin lamppujen ja pallojen osoittelu ja sohvalle kiipeämisen riemu, saa hän luvan osallistua pieniin kotitöihin - ja isompana toki isompiin. Tämä tosin oli minulle selvää jo ennen kuin lapsi edes ilmoitti tulostaan raskaustestiin piirtyneiden kahden viivan muodossa.

                                    Kun päähän mahtuu muutakin kuin tätä, saan pienen kotiapulaisen.

- Vaikka vauvalle on tullut osteltua pehmolelua ja kurkistuskirjaa silloin, tällöin ja tuolloin, isomman, ymmärtävämmän lapsen kanssa linja tulee olemaan se, että leluja ja sen sellaista saa synttärinä ja jouluna, mutta ei muutoin eikä muuten vain. Tämän opin perin omalta äidiltäni ja se lienee myös paras tapa minimoida kaikki kaupassa muuten ehkä eteen tulevat lelujen kinuamiset (sillä ymmärtäähän sen, että lapsi koettaa onneaan jos aina välillä saa kauppareissulla jotain kivaa - miksei siis nytkin?). Ipanaisen on hyvä oppia, että juhlapäivinä saa lahjoja ja muu aika touhutaan niillä silloin saaduilla tavaroilla. Tämä on myös kätevä keino olla kasvattamatta kotiin jo muutenkin kertyviä tavaravuoria.

                     Leluja ja niihin verrattavia vain juhlapäivinä, niin vältytään tältä ilmeeltä kauppareissuilla.

---

Siinäpä nyt joitain linjanvetoja. Lisää on varmasti luvassa.

1-vuotisneuvola ja vauvavuoden helppous

Käytiin ipanan kanssa tänään 1-vuotisneuvolassa. Taas tuli pelkkiä kehuja: poika on reipas ja taitava ja ihonsa täydellinen. Paino- ja pituuskäyrät olivat kunnossa ja kasvu oikeastaan niin hyvää kuin mahdollista. Painoa oli nyt lähes 11 kiloa ja pituutta hieman vajaat 78 senttiä, mikä tarkoittaa, että muksu kasvaa melkein 0-käyrällä, oikeastaan vähän sen yläpuolella. Mutta koska sekä paino että pituus ovat aavistuksen yli keskiarvon, tarkoittaa se että lapsi on oikein sopusuhtainen. Tiesinhän minä sen toki ilman neuvolantädin toteamustakin. Muutenkin neuvolassa meni hyvin, ainoa itku tuli kun olkavarteen ja molempiin reisiin iskettiin salakavalasti piikit, mutta sekin meni nopeasti ohi. Sitten oltiin taas yhtä hymyä ja tutkailtiin innoissaan neuvolahuoneen leluja.

Olen välillä miettinyt, miten erilaista vanhemmuus voisi olla, jos lapsena olisi haastava tapaus. Erityisesti vauvavuosi olisi varmasti ollut hyvinkin erilainen ja uuvuttava. Minusta tuntuu, että olen päässyt vähän liiankin helpolla. Lapsi on suurimmaksi osaksi tyytyväinen ja hyväntuulinen, nukkuu yönsä ja syö riittävästi. Jotkut lapset eivät vielä vuoden iässäkään nuku kokonaisia öitä; minun lapseni on tehnyt niin pikkuvauvaiästä lähtien. Hän ei myöskään stressaannu maisemanvaihdoksista eli siitä, että häntä kuskataan muun porukan mukana paikasta toiseen. Uni on lähes yhtä hyvää nukuttiin sitä sitten kotona, miehen äidin luona tai vaikka tallinnalaisessa ravintolassa sillä aikaa, kun aikuiset syövät.

En oikeastaan voi sanoa tietäväni mitä on se uupumus, jota monet vauvojen vanhemmat kertovat kokevansa. Tietenkään en vähättele heidän kokemuksiaan - uskon aivan täysin, että uupumus on varmasti ihan hirvittävää, jos joutuu yö toisensa jälkeen tyynnyttelemään kiljuvaa lasta. Minähän olen ollut ihan poikki jo siitä, jos olen joutunut siihen rumbaan yön tai kahden ajaksi rauhoitellessani esimerkiksi sairasta lasta. Ja toki sain siitä osani myös lapsen elämän ensimmäisinä viikkoina, kun tämä ei vielä nukkunut kuin pari tuntia kerrallaan. Meillä se meni poikkeuksellisen nopeasti ohi, joten en voi kuin nostaa hattua vanhemmille, jotka selviävät täysjärkisinä paljon pidemmästä ajasta yöitkuja.

Olen siis päässyt helpolla, eikä kokemukseni vauvavuodesta ollut mitenkään erityisen rankka. Pystyin tekemään paljon samoja asioita kuin ennen lasta, sillä hyväntuulinen ja stressivapaa lapsi on vaivaton seuralainen erilaisissa menoissa. Ja kuka tietää, ehkä on myös niin, että kun lapsen kanssa on rohkeasti liikuttu eri paikoissa ihan pikkuvauva-ajasta lähtien, on ipana itsekin tottunut liikkuvaiseen eloon eikä siis ota turhaa stressiä hälinästä ja ihmisjoukoista. Kuten arvata saattaa, minä en ole sellainen äiti, jonka mielestä vauvan paikka on kotona rauhassa ja hiljaisuudessa. Minun mielestäni vauvan kanssa voi tehdä yhtä sun toista niin kauan, kun tämä on tyytyväinen eikä osoita stressin merkkejä.

Mutta siis, kohtalaisen helppoa on ollut - eikä pelkästään vauvavuosi, vaan myös raskausaika. En kärsinyt pahoinvoinnista juuri nimeksikään, en liitoskivuista enkä mistään muustakaan loppuraskauden selkäkipuja ja maksimaalista turvotusta pahemmasta. Synnytys oli tuskien taival, mutta sekään ei vaurioittanut minua fyysisesti juuri lainkaan - minuunhan ommeltiin ruhtinaallinen yksi tikki. Ja vaikka istuminen ei tuntunut mukavalta muutamana ensimmäisenä päivänä heti synnytyksen jälkeen, palautuivat paikat pikavauhtia ja aika pian kaikki oli sillä osastolla ennallaan.

Tekstini loppupäätelmä on se, että kyllä, ihan hyvin voisin kuvitella "hommaavani" vielä toisen lapsen. Ehkä - ja tämä on suuri ehkä - kolmannenkin. Itse asiassa taidan jopa haluta elää sen kaiken vielä uudestaan. En nyt enkä puolen vuoden päästä, mutta jossain vaiheessa. On toki olemassa suuri mahdollisuus, että mahdollinen tuleva lapsi ei ole yhtä helppo tapaus kuin parhaillaan sängyssään tuhiseva ipanainen, mutta kun tässä on jo pärjätty yhden muksun kanssa kohtalaisen hyvin, eiköhän vaativammankin lapsen kanssa hengissä selvitä.

Niin, kunhan vain joku kaunis päivä aika kultaa muistot eikä se synnytys tunnu enää ihan niin karmealta kokemukselta...

Maisemanvaihdos

Ipanalla oli tuossa viime viikolla muutama sellainen yö, että nukkuminen jäi aika vähiin. Se suorastaan pursui energiaa eikä malttanut nukkua - ja suuttui, jos edes yritin nukuttaa. Vaihtoehtoisesti se nukahti kyllä ajallaan, mutta heräsi tunnin päästä aivan virkeänä ja touhua täynnä ja valvoi sitten pari-kolme tuntia ennen kuin suostui nukahtamaan uudelleen. Ilmeisesti kävelemään oppiminen oli tämän ylienergisyyden takana: taitoja piti testata sängyssäkin. Kauaa tuo levottomuus ei onneksi kestänyt, ja nyt onkin taas pari viime yötä nukuttu sellaiset 11-12 tuntia putkeen.

Eli lapseni on helppo tapaus, edelleen. Nukkuu keskimäärin oikein hyvin, syö ilman suurempia kamppailuja (välillä minun tai miehen pitää kyllä järjestää viihdytysshow, jotta ipana malttaa istua ruokailun ajan paikoillaan), ei nirsoile eikä kitise kovinkaan paljon, mutta hymyilee ja nauraa sitäkin enemmän. Nyt muksulla on lisäksi vielä meneillään sellainen ihana hellyysvaihe, että se tulee halailemaan monta kertaa päivässä. Hurmaava lapsi!

Sitten tullaan siihen kuuluisaan `muttaan`. Vaikka lapsonen helppo ja hurmaava onkin, on omakin aika välillä ihan tervetullutta. Usein siihen riittää ihan vain muksun päiväuniaika tai ne hetket iltaisin, kun lapsi tai lapset ovat jo nukkumassa ja vain me aikuiset hereillä. Toisinaan on kiva saada hiukan pidempi tovi omaa aikaa, mitä toki saankin niinä päivinä, kun lapsi on muutamia tunteja isällään. Ja etenkin niinä öinä kerran viikossa tai kahdessa, kun lapsi on isällään yön yli. Vaikka silloin tuleekin ikävä muksua, on vähän pidempi lepotauko paikallaan aina silloin tällöin. Minähän kuitenkin olen lapsessa melkoisen kiinni kun hän on täällä, joten on välillä ihan tervetullutta vaihtelua vierittää vastuu lapsen isän harteille. Tämä ei tarkoita ettenkö nauttisi lapseni seurasta ja haluaisi pitää hänet kotona, mutta yksinhuoltajana olen hänessä kiinni aivan eri tavalla kuin jos asuisin yhdessä lapsen isän kanssa. En voi vierittää osavastuuta lapsen isälle normaaliarjessa, joten on ihan mukava päästä tekemään niin silloin tällöin kun tämä ottaa lapsen luokseen.

Mitään pidempiä lapsivapaita en ole kaivannut enkä kaipaa edelleenkään, mutta tällainen vapaa kuitenkin toteutuu huhtikuussa. Lähdemme nimittäin silloin miehen kanssa Kroatiaan neljäksi päiväksi. Lapset jäävät Suomeen. Toki lasten kanssakin voisi matkustaa, mutta se koituisi kalliimmaksi ja hankalammaksi, eikä neljä päivää lasten kanssa riittäisi mihinkään. Niinpä lähdemme ilman heitä. Neljä päivää ei ole valtavan pitkä aika, mutta toki minua mietityttää, miten lapsi pärjää ja etenkin se, miten minä pärjään. Lapsi tulee olemaan tuttujen ihmisten hoidettavana tutuissa paikoissa (lapsen isän ja lapsen mummin luona) enkä siis usko, että hän tuota eroa kovin raskaasti ottaa. Onhan hän tuolloin "jo" vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen.

Emme siis varanneet matkaa sillä ajatuksella, että jee, saamme taukoa lapsista - itse asiassa ajatus siitä, että olisimme tosiaan tuon ajan ilman lapsia, iski vasta siinä vaiheessa, kun matkasta oli jo puhuttu pidempään. Mutta niinhän siinä käy, että tosiaan olemme nuo neljä päivää aivan kahdestaan. Ja vaikka tulen varmasti ikävöimään lasta hullun lailla, on ihan kivakin päästä olemaan kaksin vaihteeksi. On nimittäin niin, että suht tuoreeksi suhteeksi olemme viettäneet varsin vähän kahdenkeskistä aikaa. Kun molemmilla on lapsi, joista toinen on läsnä ison valtaosan ajasta, jää kahdenkeskinen aika niihin tunteihin, kun lapsi/lapset ovat nukkumassa tai toisen vanhempansa luona. Tästä näkökulmasta neljä päivää kaksin on suorastaan luksusta. Ikävä tulee, mutta on ehkä ihan positiivista saada pieni hengähdystauko ja päästä vaihtamaan maisemaa. Etenkin, kun se maisemanvaihdos näyttää tältä:

Lähde: best travel store

Lähde: Split's Jewish Community

Lähde: split-kroatien24.de

Lähde: watcher.ro

Onko jo huhtikuu?

Taapero tuli taloon

Tai ei tullut ihan vielä. Muksu nimittäin täyttää tänään vuoden, mutta vasta kello 23.41. Vauvavuoden viimeiset hetket ovat siis nyt käsillä. Laitoin ipanan juuri nukkumaan iltarutiinien jälkeen ja nyt suunnittelen kaatavani itselleni lasillisen viiniä ihan vain sen kunniaksi, että olen onnistunut olemaan äiti kokonaisen vuoden. Ja sen, että vuosi sitten selvisin helvetillisistä supistus- ja synnytyskivuista, jotka olivat pahimmillaan juuri tähän aikaan.

Väkisinkin ajatus on päivän mittaan kääntynyt viime vuoteen ja siihen, mitä kävin läpi tasan vuosi sitten. Kaksikymmentä tuntia kestäneet supistukset olivat nimittäin jotain sellaista, mitä ei ainakaan yksi vuosi ole saanut unohtumaan. Toki tiesin, että synnytys sattuu, mutten olisi osannut odottaa sellaista tuskaa villeimmissä kuvitelmissanikaan. Vieläkin meinaa nousta kylmä hiki otsalle sitä muistellessani.

Mutta siitä selvitiin, ja palkintona oli ihana pieni poika, joka on kuluneen vuoden aikana muuttunut huimasti. Ihana hän on toki edelleen, mutta nyt jo aivan oma persoonansa sen ruttuisen rääpäleen sijaan, mitä hän vuosi sitten oli. Nyt tuo "rääpäle" osaa jo kävellä, leikkiä, syödä omin sormin ja ymmärtääkin vaikka mitä. Ja omaa valloittavan luonteen, johon kuuluu aimo annos hyväntuulisuutta ja nauravaisuutta, vilkkautta, omapäisyyttä ja temperamenttia, joka räiskähtelee erityisesti silloin, kun häntä kielletään tekemästä jotain.

Entäs minä sitten, miten minä olen muuttunut? Toisaalta tunnen olevani melko lailla sama ihminen kuin ennen lasta, toisaalta taas kaikki on muuttunut. Minun maailmani ei enää pyöri yksin minun itseni ympärillä, vaan harteillani on melkoisen suuri vastuutaakka, joka toisina päivinä on helppo kantaa, toisina taas sen alle meinaa luhistua. Silti sen kantaa, eikä sen olemassaoloa tulisi mieleenkään katua.

Lapsen rakastaminen on ehdotonta, muttei toki mitään auvoista onnea, joka toisi eteen pelkkiä äidillisen rakastavia tunteita. Välillä ärsyttää aivan kauheasti, välillä taas vain väsyttää. Haluaisin sanoa, että äitiys on tehnyt minusta pitkäpinnaisen viilipytyn, mutta todellisuus on valitettavasti hieman toinen. Kiivauteni ja temperamenttisuuteni eivät ole kadonneet mihinkään, ja hermo menee väistämättä yöitkujen (onneksi harvinaisten sellaisten) aikana tai kun ipana tarttuu tahmatassullaan puurolautasen reunaan ja heittää sen lattialle ylösalaisin. En toki karju lapselle naama punaisena näin tapahtuessa, mutta välillä täytyy nieleskellä tovi jottei tulisi korotettua ääntä liikaa ja aiheutettua näin vain lisääntyvää kitinää lapsen taholta.

Ehdottomasti äitiys on tehnyt minusta epäitsekkäämmän ja opettanut luopumaan toisen ihmisen hyvän eteen asioista, joita olisin ehkä halunnut tehdä. Kyllä se edelleen välillä kirpaisee, mutta lapsuus on lyhyt ja vielä lyhyempi on se aika, kun muksu on pikkulapsi ja siis vaatii minulta enemmän jatkuvaa läsnäoloa. Niitä asioita, joita ei nyt voi tehdä aina kun haluaisi (kuten matkustella) ehtii kyllä tehdä myöhemminkin. Ja toisaalta juuri tämä luopuminen on opettanut arvostamaan tiettyjä asioita enemmän, sillä harvinaista herkkua toki maistelee paremmalla ruokahalulla kuin jos samaista herkkua saisi päivittäin.

Sen kysymyksen eteen, onko äitiys antanut vai ottanut enemmän, minun ei tarvitse tehdä laskelmia tai laatia diagrammeja. On selvää, että se on antanut enemmän - enemmän kuin osasin kuvitellakaan. On ollut etuoikeus päästä seuraamaan pienen ihmisen kehitystä heti elämän ensiminuuteista lähtien. On ollut etuoikeus saada hoivata tätä lasta ja olla hänelle kaikkein läheisin ihminen. On etuoikeus olla se ihminen, jonka syliin lapsi konttaa turvaan, kun jokin asia pelottaa. On etuoikeus olla äiti juuri tälle lapselle.

Pieni ihminen tuhisee omassa sängyssään sen hetken ohi, kun hänen syntymästään tulee kuluneeksi tasan vuosi. Minä olen kuitenkin hereillä ja aion nostaa maljan meille molemmille: Ronille, joka on minun maailmani ihanin lapsi ja minulle, joka olen selvinnyt kunnialla ensimmäisestä vuodestani äitinä. Tästä on hyvä jatkaa.

Kehoni kuva

Lienee pitkälti teini-iässä sairastetun syömishäiriön syytä, että suhteeni omaan kehooni on "aina" ollut vähintäänkin ristiriitainen. Olen inhonnut sitä, arvostellut ja vertaillut sitä, ollut sille ankara ja julma, toisinaan hyväksynyt sen ja joskus jopa pitänyt siitä. Koskaan en kuitenkaan ole unohtanut sitä, vaan ollut aina liiankin tietoinen siitä, etenkin sen vioista ja puutteista. Sanomattakin lienee selvää, että kun olin suhteessa mieheen, joka koki tehtäväkseen lyödä vyön alle ja heikkoihin kohtiin aina suuttuessaan, ei se varsinaisesti parantanut niin sanottua kehollista itsetuntoani. Jo olemassa olleiden kompleksien lisäksi kyseinen ihminen sai aikaan uusia haukkuessaan sellaisiakin kohtia minussa, joihin olin aiemmin ollut kohtalaisen tyytyväinen.

Tämä ei kuitenkaan ole kirjoitus tuosta kuolleesta ja kuopatusta suhteesta, vaan minun suhtautumisestani itseeni, omaan vartalooni, jota olen katsonut monenlaisin silmin; usein halveksivin, mutta sittemmin myös armollisin. On nimittäin niin, että lapseni syntymä muutti jotain: sen sijaan että muutama odotusaikana syntynyt raskausarpi olisi saanut minut suhtautumaan kehooni entistä kriittisemmin, olenkin hyväksynyt ne arvet osaksi minua, osaksi kehoani, joka toi maailmaan ihkauuden pienen ihmisen. Miten sellaista voisi inhota, miten sellaisen voisi kokea vastenmieliseksi? Ne ovat minun kehooni kirjautunut muisto siitä, millaisen muutoksen se kävi läpi kasvattaessaan sisällään uutta elämää.

Raskaus ja synnytys saivat minut myös kunnioittamaan vartaloani tavalla, joka on minulle uusi. Tämä vartalo - niin puutteellinen ja epätäydellinen kuin onkin - on onnistunut suurenmoisessa tehtävässä. Se on onnistunut kasvattamaan pienen solurykelmän ihan oikeaksi, hengittäväksi ihmisolennoksi. Ja täytyy myös antaa sille vähän krediittiä siitä, että se selvisi lähes vuorokauden mittaisista synnytystuskista voittajana. Se jaksoi ja pysyi kasassa läpi koko synnytysrumban, vaikka minä olin jo melkein valmis luovuttamaan. Ei kai sellainen keho voi ihan kelvoton olla?

Jokainen on oman onnensa seppä, sanotaan, ja myös oman itsetuntonsa, minäkäsityksensä ja kehonkuvansa. Mutta tuskin kukaan voi väittää, etteikö ympäristön, erityisesti läheisten ihmisten suhtautumisella olisi merkitystä. Luonnollisesti minäkin pidin vartalostani sitä vähemmän, mitä enemmän kuulin sen vioista ex-kumppaniltani. Ja vastaavasti sitä helpompi minun on hyväksyä kehoni, mitä enemmän voin luottaa siihen, että nykyinen kumppanini pitää sitä viehättävänä. Voinkin siis sanoa, että nykytilaa, sitä, että ainakin välillä hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, on kiittäminen paitsi odotusaikaa ja synnytystä, myös miestäni. Ei toki kokonaan, mutta osittain, sillä hyväksyntä, kauniit sanat ja hellyys - niin fyysinen kuin psyykkinenkin - väistämättä tekevät helpommaksi peiliin katsomisen ja näkemänsä hyväksymisen.

Toki ristiriitaisuus ei ole kokonaan kadonnut ja toki on päiviä, jolloin kaikki on pielessä ja itseinho kasvaa sellaisiin mittapuihin, että tekisi vain mieli hautautua peittojen alle vuorokaudeksi. Tiedän toki myös, että loppupeleissä oma kehonkuvani ja se, hyväksynkö itseni vaiko en, on kiinni minusta itsestäni. Jos perustaa minäkuvansa vain muualta tulleelle palautteelle, on se aika heikoissa kantimissa.

Mutta kun ihminen, jonka viereen nukahdan joka ilta ja jonka vierestä herään joka aamu kunnioittaa, arvostaa ja puhuu kauniita sanoja minusta kehoineni, on sen hyväksyminen itsellenikin helpompaa.

Vuoteen mahtuu paljon

Viime vuosi oli ehkä elämäni tapahtumarikkain vuosi. Sain lapsen, erosin lapsen isästä ja tapasin uuden miehen, jonka kanssa vieläpä muutin yhteen nopealla aikataululla. Lopputuloksena asun samassa talossa kuin vuosi sitten, mutta kahden uuden miehen kanssa: poikani ja kumppanini. Puolet ajasta täällä asuu myös mieheni tytär, joten kaiken muun uuden lisäksi minusta on tullut myös jonkinlainen äitipuolihahmo.

Vaikka elämääni muutti varsin paljon huonosta miehestä eroon pääseminen ja hyvän miehen löytäminen, kaikkein suurin muutos oli kuitenkin Ronin syntymä. Elämä meni kertaheitolla uusiksi, pelkästä itsestä huolehtiminen vaihtui vastuuseen toisesta ihmisestä. Alkoi opettelu äidiksi; opettelu, joka jatkunee vielä kauan, jopa loppuelämän.

Vuoteen mahtuu paljon tunteita. Ronin syntymän ja sen jälkeisten ensimmäisten viikkojen aikana kävin läpi koko tunteiden laajan skaalan. Olin hämmentynyt, onnellinen, ahdistunut, rakastunut (lapseeni), stressaantunut  ja paljon muuta. Pikkuhiljaa uuden ihmisen syntymän herättämät tunteet tasaantuivat, mutta sitten elämä sai aivan uuden käänteen, kun eräänä aikaisena aamuna lähdin pois lapsen isän luota, lopullisesti.

Kevät oli sumuinen ja raskas, asuin vanhempieni luona muutaman kuukauden ja yritin päästä jaloilleni uudessa elämäntilanteessani. Kesän lähestyessä mieli kirkastui yhdessä päivien kanssa, ja kesäkuussa lapsen isän muutettua vihdoin pois entisestä yhteisestä kodistamme pääsin palaamaan sinne Ronin kanssa.

Vannoin, etten sekaantuisi yhteenkään mieheen pitkään aikaan ja että jos joskus haluaisin toisen lapsen, lähtisin sille tielle yksinäni. Jouduin kuitenkin syömään sanani varsin pian, kun heinäkuun ensimmäisenä lauantaina elämääni astui mies, johon menin rakastumaan. Tunne oli molemminpuolinen, joten tässä sitä ollaan: äitinä, avopuolisona, äitipuolena, rakastajana ja rakastettuna.

Vuoteen voi mahtua paljon, voi mahtua aallonpohja ja toisen aallon harja. Voi mahtua tuskaa ja ahdistusta ja onnea ja rakkautta. Olen hyvin kaukana vuoden takaisesta.
Olen onnellinen.

                                                            Kuuden päivän ikäisenä.

                                                   Kun elämä alkoi hiljalleen taas hymyillä.

Uussisarukset.

                                                                     Elämäni miehet.