"Minu!"

Otsikon huudahdus on se, mitä meillä kuullaan nykyään aika usein - etenkin, jos paikalla on toinen lapsi tai muu uhka Ipanan omaisuudelle. Itse asiassa ei sen tarvitse olla edes Ipanan omaisuutta, jota puolustetaan kiivaasti "Minu!" (=minun) -huudahduksilla; riittää, kun se on jotain, mistä poika sattuu tykkäämään. Tänään se oli uimahallin lastenaltaan sammakkolelu, joka kädessään napero katsoi kulmat kurtussa muita lapsia tuota huudellen, vaikkei kukaan edes yrittänyt ottaa lelua häneltä. Omistushaluisen huudahduksen saa poikkeuksetta aikaan myös erään kauppakeskuksen leikkipaikan pehmo-orava, jonka luo Ipana kiirehtii heti jos toinen lapsi yrittää edes lähestyä sitä: "Minu, ei sinu!"

On se kumma, miten lasta alkaakin aina kiinnostaa juuri se lelu, joka toisella on kädessä, vaikka aiemmin kyseinen esine ei olisi herättänyt mitään mielenkiintoa. Tästä saatiin taas mallia sunnuntaina, kun meillä oli kylässä ystäväpariskuntani vuoden ja kolmen kuukauden ikäisen lapsensa kanssa. Ipana saattoi olla keskittynyt johonkin ihan muuhun, mutta heti, kun annoin ystävieni lapselle jonkin lelun, oli Ipana vaatimassa sitä itselleen. Tietenkään en antanut, ja se sai aikaan taaperomaista kiukuttelua.

No, kehitysvaihehan se tämäkin vain on, yksi muiden joukossa. Tämä vain tulee kestämään jonkin aikaa - jostain nimittäin luin, että usein vasta nelivuotiaana omistushalu alkaa helpottaa ja lelujen jakaminen olla luontevampaa. Se ei silti tarkoita, etteikö jo nyt pitäisi ojentaa lasta, kertoa etteivät yhteiset lelut ole hänen ja että omia lelujakin saavat muut lainata.

Mutta joo, onhan tuo alle kaksivuotiaan omistushalu aika huvittavaa seurattavaa. Äskettäin Ipana katseli tietokoneelta pätkän Puuha-Peteä ja kommentoi "Minu Pete!".