Vähän sinne päin -äitiys

Lähes jokainen vanhempi (paitsi superäidit) varmasti kyseenalaistaa silloin tällöin vanhemmuutensa tason. Mietimme, olemmeko hyviä äitejä ja isiä ja toimimmeko varmasti oikein lastemme kanssa. Ideaalivanhemmuus loistaa monen mielessä tilana, jota toiset tavoittelevat sinnikkäämmin kuin toiset. Täydellistä vanhempaa ei olekaan, mutta jotkut pyrkivät täydellisyyteen jo sillä intensiteetillä, että koko vanhemmuus uhkaa muuttua suorittamiseksi.

Kymmenkuinen taival oman lapseni kanssa on osoittanut, että minä olen vähän sinne päin -äiti; äiti, joka ei jaksa  laukata täydellisen vanhemman ihanteen perässä, vaan hoitaa hommat välillä ihan rehellisesti sillä vasemmalla kädellä. Toki huolehdin lapseni perustarpeista ja annan hänelle hoivaa ja huomiota, mutta en aina jaksa panostaa äitiyteen ihan täysillä. Vähän sinne päin -äitiyteni tulee ilmi muun muassa seuraavin tavoin:

- En ole aina salamana vaihtamassa lapseni vaippaa sillä sekunnilla, kun huoneessa alkaa haista kakka. En toki istuta häntä likaisessa vaipassa tuntikausia, mutta joskus vaipanvaihto saa odottaa vaikkapa kymmenen minuuttia, jos minulla on jokin tärkeä juttu kesken (kuten vaikka facebookin selailu). Muksu tosin ei tästä tunnu kärsivän, sillä kitinän puutteesta päätellen näyttää siltä, että se oleilee ihan mieluusti kakka housussa - ainakin niin kauan kuin tuotos pysyy lämpimänä.

- Olen tarjonnut lapselleni itsetehtyä sosetta kunnioitettavan yhden kerran. Muutoin muksu on syönyt kaupan pilttejä, tosin nyt vaavin kasvettua olen alkanut tarjota sille sormiruuaksi välillä samaa ruokaa kuin mitä meillä muutenkin syödään. Se sentään on kotitekoista (kiitos kokkaavan avomieheni). En yksinkertaisesti jaksanut aloittaa soserumbaa kotikeittiössä, vaikka se halvemmaksi olisi tullutkin. Laiska mikä laiska.

- Olen unohdellut milloin mitäkin ipanan kamppeita kotoa lähtiessämme. Milloin mukana ei ole ollut tuttia, milloin vaihtovaippaa ja maitojauheenkin (maitoallergikon erikoisjauheen) olen pari kertaa unohtanut kotiin. Kerran laitoin lapselle hätäpäissäni sukat käsien lämmikkeeksi, kun tajusin, että syysviimassa ehkä tuleekin kylmä ilman hanskoja, jotka luonnollisesti olin jättänyt kotiin. Toisella kertaa lähdimme rannalle ilman, että kävi edes mielessä ottaa lapsoselle mukaan jotakin päätä auringolta suojaavaa lakkia. Onneksi anoppikokelas oli minua fiksumpi ja tarjosi lapselle huivinsa suojaksi.

- En jaksa aina olla läsnä ja istua lattialla leikkimässä kymmenkuisen kanssa, joka ei osaa vielä leikkiä - siis muutoin kuin konttailemalla ympäriinsä ja paiskomalla/maistelemalla kaikkia vastaantulevia esineitä ja pölypalloja. Olen kyllä saatavilla ja huomioin lastani, mutta usein touhuan samalla jotain muuta, kuten luen tai surffailen netissä tai kirjoitan blogiani kuten juuri nyt.

- Kun ipana oli pienempi eikä päässyt vielä liikkumaan muutoin kuin oman akselinsa ympäri tai selältä mahalleen tai päinvastoin, vietimme paljolti aikaa sängylläni aina silloin, kun äiti oli vähän väsynyt. Joskus äiti oli vähän väsynyt oikeastaan koko päivän, ja tällöin sänky oli tukikohtamme aina silloin, kun emme ruokailleet tai vaihtaneet vaippaa. Muksulla oli sängyllä omat lelunsa ja minulla omani (kirjoja, kännykkä, läppäri), joiden parissa puuhailimme kumpikin tyytyväisinä ja toisinaan ehkä pukeutumatta koko päivänä. Tämä ei valitettavasti enää onnistu, sillä liikkumaan opittuaan ipanan määränpää sängylle päästessään on ainoastaan sukeltaa sieltä pää edellä lattiaan. 

- Minusta on kiva käydä erilaisissa perhejuhlissa kahdesta syystä: On mukava nähdä sukua, mutta vähintään yhtä mukavaa on se, että muksulla on monta innokasta hoitajaa, jolloin minä saan keskittyä olennaiseen, kuten sohvalla juoruiluun, kahvin/viinin maisteluun ja syömiseen. Joku muu reagoi lapsen kitinään, joku muu vaihtaa vaipan ja ruokkii ja joku muu pitää sylissä ja huomioi. Äidin ei tarvitse. Se on tervetullutta vaihtelua.

- Olen välillä vähän itsekäs. Syötän ipanalle vähän ekstrapuuroa iltaisin, jotta se nukkuisi pidempään aamulla, ja jotta minäkin saisin nukkua pidempään. Otan sen toisinaan mukaan suihkuun, vaikka se tykkää enemmän kylpemisestä, koska suihkuttelu on helpompaa ja vie vähemmän aikaa. Vien sen ilman omantunnontuskia yöksi isälleen tai mummilleen kun haluan lähteä viihteelle tai viettää kahdenkeskistä aikaa avomieheni kanssa, ja olen toiminut näin siitä lähtien kun ipana oli noin puolivuotias. (Tosin sitä ennen kävin yhden kerran ulkona ja olin yötä poissa vauvan luota jo silloin, kun vaavi oli parikuinen). Uskon kiintymyssuhdeteoriaan, mutten niin fanaattisesti, että uskoisin sen vahingoittuvan, jos vauva on ensisijaisesta hoitajastaan erossa yön yli silloin tällöin - etenkin, kun sijaishoitajana toimii lapsen oma isä tai mummi.

- Viittaan lapseeni usein - myös tässä tekstissä - sanalla 'se' eikä 'hän'. Ehkä asia muuttuu, kun vauvasta kuoriutuu oikea ihminen (ei sillä, etteikö ipana jo olisi sitä, mutta tarkoitan, kun se on vähemmän vauva ja enemmän yksilö, jonka persoona pääsee paremmin esille). Tai sitten se on se ajasta ikuisuuteen. Sanavalinta ei tarkoita, ettäkö rakastaisin lastani yhtään vähemmän kuin jos se olisi hän.

- Eikä tässä edes kaikki. Olen vähän sinne päin -äiti monin muinkin tavoin. Enkä edes häpeä. Useimmiten.

Ps. Kaikille muille kaltaisilleni (ja ihan vaikka superäideillekin!) suosittelen luettavaksi Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsi -kirjan, ellette ole sitä jo lukenut. Me keskinkertaiset ja toisinaan vasurilla lapsiamme hoitavat emme ole yksin.