Minä kasvoin ydinperheessä kahden isoveljen ja meitä sekä toisiaan rakastavien vanhempien kanssa. Koko sukuni on täynnä ydinperheitä - mukaan ei mahdu ainuttakaan eroon päättynyttä avioliittoa. Kaiken lisäksi sukuni ydinperheet näyttävät olevan aidosti onnellisia eivätkä kulisseja, joiden takana vanhemmat pysyttelevät yhdessä vain lasten tähden. Kasvoin siis paitsi ydinperheessä, myös ydinperheiden ympäröimänä. Vanhempien avioero oli jotain sellaista, johon tutustuin vasta vanhempana tuttavaperheiden ja ystävieni perheiden kautta. Omat vanhempani ovat edelleen yhdessä 36 avioliittovuoden jälkeen, samoin kuin tätini, setäni ja serkkuni tahoillaan.
Pidin siis pitkään lähes itsestäänselvyytenä, että perustan itsekin jonakin päivänä ydinperheen, jossa elän mieheni ja yhteisten lastemme kanssa - jos en onnellisena elämäni loppuun saakka, niin ainakin elämän karikoista selviten ja kiinteänä yksikkönä pysytellen. No, todellisuus on usein tarua ja omia kuvitelmia ihmeellisempää. Eipä minunkaan visioni aivan toteutunut; itse asiassa ehdin elää "ydinperheenä" lapseni ja tämän isän kanssa vaivaiset kuusi lapseni elämän ensimmäistä viikkoa. Sittemmin olen ollut sinkkuäiti ja nykyisin avopuoliso sekä uusperheen jäsen.
Ydinperheihanteen romuttuminen aiheutti kohdallani monenlaisia pettymyksen ja epäonnistumisen tunteita. Vaikka pidän itseäni modernina nykynaisena enkä arvota perheitä sen mukaan, ovatko ne perinteisiä vanhempien ja näiden yhteisten lasten muodostamia vai uusperheitä, omien odotusteni kariutuminen ei ollut aluksi helppoa. Olin halunnut tarjota lapselleni onnellisen lapsuuden ehjässä perheessä, joten lienee luonnollista tuntea pettymystä tajutessaan, ettei se olisikaan mahdollista. Tuskin kenenkään ihanne on lapsuus, jossa lapsi joutuu kulkemaan kahden kodin väliä ja ikävöimään milloin isää, milloin äitiä. Tämän toteaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö erovanhemmuus olisi parempi asia kuin riitaisa vanhemmuus, jossa lapsi saa kärsiä vanhempiensa huonoista väleistä näiden tajuamatta erota. Tarkoitan vain, että kukaan kumppaninsa kanssa lapsen saava vanhempi tuskin toivoo lapselleen eroperheen elämää. Ihanne on tarjota lapselle se ydinperhelapsuus, mutta ihanteet eivät usein käy toteen.
Omalla kohdallani tiedän aivan varmasti, että lapseni kannalta eroni hänen isästään on paljon parempi ratkaisu kuin riitaisa yhteiselo, mutta se ei ole silti estänyt minua tuntemasta ajoittaista surua siitä, ettei lapseni saa kasvaa ehjässä perheessä molempien vanhempiensa kanssa. Kun ero oli vielä tuore, tunsin asiasta syyllisyyttäkin, mutta sittemmin olen tajunnut, ettei itsesyytöksissä ole yksinkertaisesti mitään mieltä. Teinhän ratkaisun, joka ollessaan kaukana ihanteestani on kuitenkin paras ratkaisu, jonka olisin voinut omassa tilanteessani tehdä - myös lapseni kannalta.
Ydinperheihanne istuu tiukassa, myös omassa päässäni. Niin tiukassa se ei kuitenkaan pääni sisällä istu, ettäkö ajattelisin sen olevan paras ratkaisu hinnalla millä hyvänsä. Ydinperhe on uskoakseni parhaita ympäristöjä pienelle lapselle, mutta vain siinä tapauksessa, että perhe on onnellinen. Jos vanhemmat, jotka eivät enää rakasta toisiaan, riitelevät jatkuvasti tai ovat muuten onnettomia yhdessä, yrittävät pitää kynsin ja hampain kiinni ydinperheihanteestaan, voi lopputuloksena olla lapsellekin tuhoisa perhehelvetti. Valitettavasti kaikki eivät tätä ymmärrä tai halua ymmärtää, ja siksipä rikkoutunut ydinperhe voi saada osakseen monenlaisia kommentteja ja kyseenalaistuksia, jopa syytöksiä. Olisi pitänyt yrittää enemmän, edes lasten tähden ja niin edelleen.
Mutta kuinka kauan sitten pitäisi yrittää? Siihenkö asti, että jäljellä on enää pelkkiä ihmisraunioita? Siihenkö asti, että on syntynyt vakavia henkisiä vaurioita ja pahimmassa tapauksessa myös fyysisiä? Siihenkö asti, että lapset ovat kärsineet paljon enemmän kuin koskaan kärsisivät varsinaisesta erosta? On oikeastaan aika kummallista puhua yhdessä pysyttelemisestä lapsen tai lasten vuoksi. Monesti kun lapset kärsivät paljon enemmän huonosta koti-ilmapiiristä - olkoonkin, että vanhemmat asuvat saman katon alla - kuin siitä, että vanhemmat asuvat erillään ja kummankin kodissa vallitsee hyvä ja rauhallinen ilmapiiri.
Eksyin kerran jenkkinaisen pitämään blogiin, jossa hän kertoo elämästään sinkkuäitinä. Kirjoitus, jossa hän kertoi, kuinka paljon onnellisempaa ja helpompaa hänen elämänsä on sinkkuäitinä kuin mitä se oli hänen vielä asuessaan yhdessä lapsensa isän kanssa, kirvoitti kasan hyökkääviä kommentteja ydinperheen puolustajilta. Vapaasti suomentaen ne kuuluivat jotenkin näin "Ärsyttää tuollainen sinkkuvanhemmuuden ihannointi, lapsi tarvitsee sekä äidin että isän - saman katon alle", "Miksi sitten hommasit lapsen miehen kanssa, jonka kanssa et kuitenkaan halunnut tätä kasvattaa?" ja "Sinkkuäitiys ja sen ihannointi on itsekästä eikä siinä ajatella lapsen parasta".
Kirjoituksen pointti valui ohi kärkkäiden kommentoijien silmien, sillä eihän siinä ihannoitu sinkkuäitiyttä, vaan oltiin onnellisia siitä, että elämä hymyili vaikean liiton jäätyä menneisyyteen. Missään kohdassa kirjoittaja ei väittänyt erovanhemmuuden olevan lapselle ydinperhettä parempi ratkaisu yleisesti ottaen, vaan ainoastaan tilanteessa, jossa ydinperhe ei riitaisan tai muuten onnettoman liiton vuoksi ole terveellinen ympäristö lapselle (tai vanhemmille itselleen). Kysymys, miksi "hommata" lapsi ihmisen kanssa, josta sitten eroaa, ansaitsisi yhtä typerän vastauksen kuin mitä itse kysymys on, mutta koitetaanpa tarkastella sitä asiallisesti. Harvempi omaa taidon nähdä tulevaisuuteen, eikä siis lapsiasiasta päättäessään voi ennustaa tulevia parisuhdeongelmia. Toisinaan taas vasta lapsi avaa silmät suhteen todelliselle tilalle, kuten omalla kohdallani kävi.
On hieno juttu, jos ydinperhe on onnellinen, ainakin suurimman osan ajasta. On myös hieno juttu, jos sen eteen tehdään töitä eikä erota heti ensimmäisen karikon kohdalla. On kuitenkin tilanteita, joissa ero on yhdessä pysymistä parempi vaihtoehto. Usein nämä tilanteet eivät näy ulkopuolisille. Tästä syystä ulkopuolisten ei pitäisi tuomita eroperheitä vain siksi, että heidän kohdallaan ydinperhe on osoittautunut toimivaksi ratkaisuksi. Norsunluutornista on toki helppo huudella jos ei ole itse joutunut kokemaan mahdotonta suhdetta, vaikeaa eropäätöstä ja sitä seuraavaa pettymystä ja surua, kun on päästettävä irti omista toiveistaan ja ihanteistaan. Se vain ei anna huutelijasta kovinkaan fiksua saati empaattista kuvaa.
Kaikkein raukkamaisinta on väittää, että eroperheiden lapsista kasvaisi onnettomia aikuisia tai että heillä ei voisi vanhempiensa erosta huolimatta olla hyvä ja turvallinen lapsuus. Erovanhemmuus ei automaattisesti johda ongelmiin, samoin kuin ydinperhe ei automaattisesti niiltä pelasta. Minä en hetkeäkään usko, etteikö oma lapseni saisi nauttia onnellisesta ja tasapainoisesta lapsuudesta - siitäkin huolimatta, että sitä lapsuutta eletään kahdessa kodissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti